29. huhtikuuta 2013

Give me a moment to catch my breath and hold me every second left

Haluaisin vaan käpertyä voikukkapellolle kukkien keskelle piiloon maailmalta. Piiloon itseltäni. Tuijotella pilviä. Vaahtokarkkeja, koiria, sydämiä, hedelmiä.. Sit mä nukahtaisin siihen, auringonpaisteeseen.




Pilvet on aika ihania. Pari viikkoa sitten näin lentokoneen ikkunasta ihania, vaaleansinisiä ja pehmeän näköisiä pilviä. Ne näytti ihan hattaroilta. Sellasilta, että niiden päällä vois pomppia korkealle ja sit nukahtaa sinne jonnekin. Piiloon. Kannatteliskohan pilvet ikuisesti, jos niiden päällä juoksis?



Pilvet on jotenkin turvallisia. Niitä voi kattoa pitkäänkin, ja seurata miten ne muuttuu. Vaikka ne muuttuu, niin ne on aina turvallisia. Niistä tulee lapsuus mieleen. Se elämän onnellisin aika, jolloin oikeasti kirmasi voikukkaniityllä seppele päässä vailla huolen häivää. Kunpa sais elää edes hetken sitä uudelleen. Tai tuntea pienen hetken niitä onnen tunteita, ilman että tarviis tehdä jotain tai olla jotain tai murehtia jostain. Se lapsuuden onnellisuus vaan häviää jossain vaiheessa. Mä voisin sanoa olevani todella onnellinen nyt, mutta ei se onnellisuus oo samanlaista. Koskaan.

Elämä on hassulla tavalla kaunista ja samalla surullista. Kuuntelen vanhoja biisejä, joista tulee mieleen yläasteajat. Jotenkin haikean surullinen olo. Voi niitä aikoja, voi niitä muistoja. Kaikki oli niin ihanaa ja kamalaa ja uutta. Joskus haluais vaan olla ihan pieni, ja käpertyä lelujen keskelle nukkumaan ja vetää sen rakkaimman nallen kainaloon. Nallen, joka on kulkee mukana ilot ja surut. Tai kirmata sillä ihanalla voikukkaniityllä. Ja laulaa onnesta.

Tää biisi on kyllä ihan tän kevään löytö, mutta rakas sellainen.


Don't count the miles,
Count the I love you's


2 kommenttia :

Blog Design by Get Polished